Olet tässä: EtusivuKannaksen sukuhaaratHiitolaSukuhaaran kuulumisiaLeimu ja minä - kaksi evakkolasta

 

Seija Molina 17.3.2015

 400 1960 n Ulvila Seija Leimu bLeimu kääntyy maantieltä kotipihalle, Seija ohjaksissa.

Meitä oli perheessämme kaksi Karjalaan paluun riemussa syntynyttä. Meistä kummastakin tuli evakkoja. Leimu oli varsa, joka näki päivänvalon Karjalan kunnailla. Äitini käytti usein sanontaa, että Leimu oli viisi kuukautta vanhempi kuin Seija. Silloin en edes pannut merkille, että minun ikääni ei verrattu kenenkään ihmislapsen ikään vaan aina hevosen elämänkaareen. Niin luonnollista se oli. Sillä Leimu oli ollut mukana perheemme vaiheissa niin ilossa kuin tuskassakin.

Leimu syntyi, kun elettiin onnen huumassa, rakennettiin ja suunniteltiin. Se kirmasi onnellisena Leena-äitinsä rinnalla Hiitolan Pukinniemessä. Se kasvoi vilkkaaksi ja voimakkaaksi äitinsä tapaan. En tietenkään muista sitä noilta vuosilta, mutta kuulin nuoresta Leimusta kerrottavan paljon. Eräs tapaus kosketti minuakin.

Perhe oli kauniina kesäpäivänä heinänteossa radan toisella puolella. Minut oli jätetty nukkumaan vaunuihin kotipihalle, jonne oli pellolta suora näköyhteys. Äitini kuvaili tapahtunutta aina sanomalla: ”Joku onneton” oli pannut Leimun liekaan siten, että se pääsi luokseni. Kuka tuo onneton oli, ei koskaan sanottu. Hyvä niin.

Leimu oli ottanut lakanan päältäni ja teki niin kuin oli nähnyt tehtävän. Se alkoi ihan oikeaoppisesti työntää vaunujani. Tosin vauhti alamäkeä alas kiihtyi koko ajan epätavallisen paljon. Heinäpellolla syntyi elämää, muutakin kuin kuivien heinien mätkettä seipäille. Sisareni Mirja nuorimpana juoksi ensimmäisenä pysäyttämään Leimun ja minun matkanteon. Hän myös kohtasi ensimmäisenä Leimun hämmästyneen katseen. Se tuntui ihmettelevän syntynyttä paniikkia.

Sitten tuli päivä, jolloin Leimusta tuli evakko. Minä olin matkannut jo Mirjan kanssa junalla länsi-Suomeen ja Gunnar-veli oli sotasairaalassa jossakin. Leimu käveli vanhempieni kanssa raskaan taipaleen halki Suomen. Se lienee kulkenut iloisen uteliaana vai tajusiko se sittenkin matkanteon kipeyden. Perheen vähäinen mukaan saatu omaisuus oli rattailla, joita Leimun Leena-äiti veti.

Muistan tämän Leenan hatarasti. Leena häipyi pois sotakorvauksena sodan voittajalle. Leenasta ei meillä paljon puhuttu. Se oli vaikeaa isälle, joka joskus sanoi pelkäävänsä, mitä meillä hyvin kohdeltu hevonen joutui kokemaan.

Leimu kasvoi hyväksi työhevoseksi, jos osasi sitä käsitellä. Siltä näet puuttui yksi taito. Leimu ei oppinut kävelemään. Se juoksi. Sen kanssa työskenteleminen oli taitolaji, ja isä oli sen oppinut parhaiten. Tälle ominaisuudelle oli selitys. Leimu oli Karjalan ravikuninkaan jälkeläinen. Vanhempani mainitsivat usein ravikuninkaan nimen. Minä olen sen unohtanut. Joku asiantuntija oli nimittänyt isää vähemmän viisaaksi, koska piti juoksijaa peltotöissä. Muistan isäni hyväntahtoisen naurun tässä kohtaa. En koskaan tullut kyselleeksi, miten nämä ravurit olivat meille tulleet.

Joka tapauksessa isä tunsi ylpeyttä, kun vielä 1950-luvulla hevoset juoksivat kilpaa lumista tietä pitkin joulukirkosta kotiin Ulvilassa. Leimu ei päästänyt ketään edelleen. Aistin vieläkin pelkoni, kun reki kiisi mieletöntä vauhtia kohti kotia. Leimu oli viettänyt jouluaamua kirkkopihassa pakkasessa. Nyt oli jouduttava nopsasti kotiin senkin vuoksi.

Leimun juoksemalla kulkeminen oli vieläkin pelottavampaa silloin, kun mentiin Haistilan asemalle ja ylitettiin vuolas Kokemäenjoki lossilla, ja sinne mentiin usein. Haistilan asemalta haettiin ja vietiin niin kesä- ja muut vieraat kuin myös postipaketit jne. Lossille mentiin alamäkeä ja mentiin pysähtymättä, jos lossi oli paikalla. Leimua oli turha yrittää hillitä. Se juoksi kuin sisäisestä pakosta lossin ulommaiselle reunalle. Kyllähän hän tiesi, milloin piti alkaa jarrutus. Niin olisi Leimu sanonut ohjaksia nykivälle ajurille, jos olisi taitanut.

On merkillistä, miten ymmärtäväinen tämä evakko oli, tai luimmeko me häneen niitä ominaisuuksia. Vielä yksi muistelo: Kuumana heinäntekopäivänä lähdettiin vilvoittelemaan läheiseen Kokemäenjokeen kahvitauon jälkeen. Kahvikori pakattiin ja jätettiin pientareelle. Leimu jäi liekaan ja jälleen vahingossa liian lähelle. Se ei voinut vastustaa sokerin ihanaa tuoksua vaan nosteli kaikki tavarat korista. Leimu tyhjensi sokeriastian ja nuoli huolellisesti. Kaikki muu korin sisältö oli laajalla alueella pellolla kuin yksitellen aseteltuna. Mutta sellaisen esinemäärän keskellä on vaikea kääntyillä neljällä jalalla. Kun heinäntekijät palasivat, he kohtasivat vähän pelokkaan tai kuten sisareni sanoi ”nöyryytetyn hevosen”. Yksi alumiinilusikka oli taittunut sen raskaan kavion alla. Leimun hyvästä tahdosta ei ollut epäilystä.

Tuli sitten se päivä, jota ei voinut välttää. Isän kuoleman jälkeen Leimu ei ollut ihan entisensä. Kun äiti lopetti tilan pidon ja lehmät oli jo viety isolla autolla pois, tuli vanhenevan Leimun vuoro. Surullisena katselin sen viipyilevää askellusta autoon ja kuuntelin itkua. Todellakin, äiti ja Mirja- siskoni istuivat rappusilla ja valittivat. Äiti toisti: ”Ku se ol koton Karjalass syntynt ja meijä kanss tän evakkoo tult.” Niin, viimeinenkin side siihen, mitä aina meillä kodiksi kutsuttiin, oli katkeamassa. Tämä evakko oli kuitenkin mielestäni elänyt hevosen hyvän elämän oman luontonsa mukaisesti ja perheemme hyödyksi ja iloksi.

400 1951 n Ulvila Seija Leimu bLeimu ja Seija Ulvilassa v. 1951.

 150 1950 l Juho Miina Skytt Leimub           150 1950 l Ulvila Eerola
              Äiti, isä ja Leimu.                       Leimun talli oli piharakennuksessa.

          

(26.3.2015)

Joomla Template: from JoomlaShack