Risto Alaja
toukokuu 2021 

400 2011 1029 Kaija Raija
Risto Alajan äiti Kaija Alaja ja täti Raija Karjalainen Sukuseura Skytät ry:n 30-vuotisjuhlassa vuonna 2011

Maaliskuun ensimmäinen maanantai. Suuntaan matkani bussilla ja ratikalla Kivelän sairaalaan. Yhdenhengen huone on tullut jo viime torstaista lähtien tutuksi. Kaksi vuodetta, joissa toisessa äitini. Toinen on tyhjä. Äiti tekee kuolemaa. Hengitys on kohtalaisen säännöllistä. Jokaisella vedolla kuuluu jonkinlaista korahtelua. Olemus on rauhallinen. Ja lääkitys pitää huolen, että ainakaan ulospäin ei näy kipuja tai tuskaa. Mutta työläitä ovat viime hetket. Palaan kotiini.

Ymmärtääkseni äiti ei ole ikinä ollut työssä, josta olisi saanut rahallista korvausta. Eikä kuoleman tekemisestäkään sellaista tarjota. Toivottavasti muita etuja, rauhaa ja uusia elämyksiä. Hiljaisessa huoneessa ajatus lentelee. Mieli täyttyy muistoista, kuvista, tunnelmista ja tunteista. Vaikka hän makaa siinä, hän on jossain, jonne en pääse. Liikumme eri aaltopituuksilla. Etäisyys kasvaa, kun sairaalasta tulee tieto kuolinhetkestä klo 18.25. Ihana vapaus.

Suru vie arkeen. Tietoisuus omista rajoista ehti tämän reilun neljän kuukauden sairaalajakson aikana saavuttaa niin hänet kuin minut. Elämän rajallisuus, omien kykyjen hiipuminen ja sen tajuaminen, antoi eväitä viimeisiin elon hetkiin. Kuoleman läheisyys näkyi jo muutaman viikon ajan, vääjäämättömästi viimeisten viiden päivän aikana.

Suru vie arkeen. Elämän iloihin, rakkauteen ja hyvään. Äiti oli hyväntekijä. Se oli hänen kutsumuksensa. Hänellä oli täysi työ selvitä ja hoitaa arjen askareita. Vuosien ja vuosikymmenten varrella niiden painopisteet tietysti muuttuivat. Nuoren karjalaistytön matka Kivennavan Joutselän kylästä Viipurin kautta evakkotaipaleelle Taipalsaareen vaati sopeutumista ja rohkeutta. Tärkeä velvollisuus ja työ oli toiminta pikkulottana.

Sodan jälkeisen elämän rakentaminen kovien kokemusten ja puutteen keskellä Helsingissä kysyi totuttautumista ja voimavaroja. Nordenskiöldinkatu 4 oli äidin koti muutaman vuoden. Sitten matka vei Töölön kirkon kautta Mechelininkadun ja Arkadiankadun kulmataloon nuorena rouvana. Alkoi perheenemännyys. Kolme raskautta ja neljä lasta neljän vuoden aikana tiesi hänelle työntäyteisiä vuosia. Lähes kaikki kodinhoitoon liittyvät toimet olivat hänen huolenaan. Psykologian opiskelu ei tähän yhtälöön enää mahtunut.

Äiti oli papinemäntä kirjaimellisesti sen perinteisessä merkityksessä, isän taustatuki seurakuntatyössä. Näkymätön ja vaatimaton takapiru, joka loihti suussasulavat viimerikahvit erilaisten ryhmien kokoontumisiin seurakuntatiloissa tai meillä kotona. Lähetyspiiri, merimiespiiri, perhepiiri, harmaat hapset, yhteisvastuukeräys ovelta ovelle, myyjäiset. Näitä riitti.

Jossain vaiheessa äidistä tuli vaivihkaa miehensä omaishoitaja ilman korvauksia ja lomia. Alzheimer teki usean vuoden ajan vääjäämätöntä tuhotyötään. Matka vei lopulta Hietaniemeen. Monella tavalla helpotus ja silti myös surutyön aika. Alkoi yksin, vapaana olemisen mahdollisuus ensimmäistä kertaa äidin elämässä.

Hän jatkoi sukututkimustöitään suurella innolla, koska mies ei tuota tekemistä arvostanut. Osin hän oli joutunut tekemään niitä salassa ja näkymättömissä. Arjen pyörittäminen luontui. Tietokonemaailma oli hyppysissä. Ystävyyssuhteet elivät ja kirkkomatkatkin sujuivat.

Viimeiset vuodet omassa kodissa vaativat kestävyyttä. Rollaattorimatka vessaan, sänkyyn tai keittiöön alkoi kysyä voimavaroja. Päivä kului olohuoneen nojatuolissa välillä terävänä, välillä torkahdellen. Viimeinen uni vei uuteen kahden ensimmäisen stadilaiskodin puolimatkassa. Työt oli tehty.

 

(21.5.2021)

 

Joomla Templates: from JoomlaShack